VALIKKO

Ase on vasemmistolle samaa kuin suurpeto monille persuille – pelon, inhon ja hävittämishalun kohde

Kansanedustaja Timo Vornasen (ps) katuammuskelu näytti taas, miten paljon aseet herättävät poliitikoissa tunnereaktioita. Niitä pelätään vaistomaisesti kuin käärmeitä – tai politiikassa kuin suurpetoja.

Suomalaisessa politiikassa on pari asiaa, joissa kahden eri laidan päättäjät käyttäytyvät täsmälleen samalla tavalla, tunteidensa vieminä.

Perussuomalaisille näitä ovat suhtautuminen suurpetoihin, vasemmistolle ja vihreille asenne luvallisiin ampuma-aseisiin.

Molemmat kokevat nämä uhkana turvallisuudelleen, ja haluavat määritellä itse mikä on niiden oikea määrä “sivistyneessä” yhteiskunnassa.

Molemmat myös katsovat vain tarjoavansa järkiratkaisun ongelmiin, kun vaativat “liikojen” susien tai karhujen vähentämistä, tai vastaavasti “liikojen” ampuma-aseiden keräämistä pois kansalaisilta.

Tällä ajattelutavalla kymmenen aseen romuttaminen tai yhden suden kannanhoidollinen tappaminen parantaa aina turvallisuutta automaattisesti jonkun prosenttiluvun verran.

Ihan sama, vaikka ne kymmenen asetta eivät olisi sekopääihmisen hallussa, tai susi ihmisten takapihalla – ne olisivat VOINEET olla, joten niiden vähentäminen tekee yhteiskunnasta turvallisemman, piste.

Harva malttaa analysoida, miksi aseiden tai suurpetojen olemassaolo tekee juuri minulle niin vahvan turvattomuuden tunteen.

Kumpikin ryhmä myös suuttuu herkästi, jos heille sanoo reaktioidensa perustuvan enemmän ennakkoluuloihin kuin faktoihin. Minulla on oikeus vaatia turvallista tilaa!

Harva malttaa analysoida, miksi aseiden tai suurpetojen olemassaolo tekee juuri minulle niin vahvan turvattomuuden tunteen.

MONI vasemmistoaktiivi korosti somessa tämänkin viikon Vornas-keskustelussa inhoavansa ja kammoavansa aseita. Heidän mielestään ei ole normaalia, että ihmiset omistavat välineitä, joilla voi vahingoittaa toisia. Eikä urheilun tai metsästyksen harrastaminen ole aseiden aiheuttamien riskien arvoista.

Pelkkä aseen näkeminen aiheuttaa monelle pelkoa – ikään kuin elottomassa esineessä asuisi joku pahuus. Siksi esine pitää kieltää.

Jotkut sallisivat joidenkin aseiden olemassaolon, isoisän metsästyshaulikon tai Kaisa Mäkäräisen ampumahiihtopienoiskiväärin käytön.

Mutta nämäkin pitää mieluiten säilyttää jossain varastobunkkerissa, mistä ne eivät pääse hyppäämään varoittamatta ihmisten kimppuun.

Kuulostaako tutulta: puhutaan jostain julmasta ja arvaamattomasta, joka voi tehdä meille kauheuksia, ellei sitä poisteta tai siirretä aidattuun reservaattiin?

SAMALLA TAVALLA monet Vornasen puoluetoverit tai suurpetovihaajat tuntuvan uskovan, että lähimetsän susi voi silkkaa petomaisuuttaan siepata hiekkalaatikolta lapsen tai karhu tappaa harvennushakkuuta tekevän metsurin.

Heidän mielestään ei ole normaalia, että suurpedot tulevat yhä enemmän asutuksen keskelle, ja jotkut vielä harrastavat näiden uhkien suojelua.

Sudet ja karhut kyllä periaatteessa hyväksytään, kunhan ne pysyvät poissa silmistä, mieluiten aidattuina jonnekin ikimetsiin missä niitä saa käydä ampumassa syksyisin seinätrofeiksi.

Sen sijaan kotona oleva metsästysase tai tarkkuuspistooli on monelle heistä neutraali työkalu.

Näinhän vihreät ja vasemmistolaiset suhtautuvat suurpetoihin: luontoon kuuluvina neutraaleina asioina, jotka eivät sellaisenaan ole hyviä tai pahoja.

Molemmat ryhmät uskovatkin puolustavansa jotain identiteettiinsä kuuluvan normaaliuden käsitettä ja naureskelevat toisille näiden “turhista” peloista.

ONKO ASEIDEN pelkäämiseen sitten syytä? Maailmalla ainakin on.

Esimerkiksi polarisoituneessa Yhdysvalloissa ihmisiä ammutaan käsittämättömän paljon. Mitään USA:n kulttuuri-ilmiötä ei silti voi sellaisenaan rinnastaa Suomeen: ei opiaattiriippuvuuksia, luokkaeroja, köyhyyttä, Trump-salaliittouskovaisten eikä väkivaltarikollisuuden määrää.

Siksi amerikkalaisen aseväkivallan tutkimukset ja johtopäätökset pätevät Yhdysvalloissa, eivät juuri missään muualla. Jo Kanadassa ampumaurheilu- ja metsästystavat ovat lähempänä suomalaista, ja rikosluvut huomattavasti naapuriaan alempia.

Amerikkalaisen aseväkivallan tutkimukset ja johtopäätökset pätevät Yhdysvalloissa, eivät juuri missään muualla.

Suomessa todennäköisyys tulla aseella uhatuksi, saati ammutuksi on onneksi edelleen harvinaisempaa kuin vaikka Ruotsissa. Siellä ammuttiin viime vuonna kuoliaaksi 55 ihmistä.

Suomessa tehtiin vuonna 2022 tilastojen mukaan 85 henkirikosta, joista kymmenen ampuma-aseilla. Vuosittain esimerkiksi ruokaan tukehtuu meillä huomattavasti enemmän, yli 50 ihmistä.

MTV Uutiset kertoi taannoin, että vuonna 2022 Suomessa tehtiin 740 itsemurhaa, joista 107 ampumalla. Määrä on laskenut vuosikymmenen ajan tasaisesti.
(Ruotsissa itsemurhia oli samaan aikaan 1200, joista kymmenesosa ampumalla.)

ASETURVATTOMUUTTA perustellaan usein sillä, että Suomessa on muihin Euroopan maihin verrattuna varsin paljon aseita kansalaisia kohti.

Onkin totta, että metsästysaseita meillä on runsaasti. Tämä selittyy metsästyksen yleisyydellä tavallisen kansan parissa. Britanniassa ja Keski-Euroopassa metsästäminen on sidottu maan- ja metsänkäyttöoikeuksiin, mikä vaatii vaurautta.

Pohjoismaissa jokamiesoikeuksien peruina (* yleisimmin metsästävät maaseudun asukkaat ja palkansaajat. Herrasväki, kansanedustajat ja yritysjohtajat ovat tässä joukossa pieni vähemmistö, mutta ainahan eliittiä kannattaa paheksua.

Suurin perspektiivivirhe aseiden lukumäärävertailuissa juontuu kuitenkin aselainsäädännön eroista.

Jos Keski-Euroopassa vapaasti myytävät kaasusumuttimet laskettaisiin luvanvaraisiksi aseiksi kuten meillä, useimmat EU-maat hyppäisivät tilastoissa absoluuttiselta ja suhteelliselta asemäärältään Suomen ohi.

ENTÄS PETOJEN pelko, perustuuko sekin samanlaiseen harhaan? Tavallaan.

Karhut ovat toki surmanneet tällä vuosikymmenellä Yhdysvalloissa parikymmentä ihmistä. Euroopassa pelkästään Romaniassa karhujen kynsissä on vuosien 2016-2021 välillä kuollut 14 ja loukkaantunut yli 150 ihmistä.

Muista pedoista puhumattakaan. Esimerkiksi myrkkykäärmeiden puremiin voi kuolla WHO:n arvion mukaan 130 000 ihmistä vuodessa.

Sudet tappavat meillä ja muualla Euroopassa lähinnä kotieläimiä.

Muutenkin Suomessa villieläimet käyvät ihmisten kimppuun aniharvoin.

Silti todennäköisyyksistä huolimatta suurpetojen tai käärmeiden pelkääjiä on meillä vähintään yhtä paljon kuin aseidenkin pelkääjiä.

TIETÄMÄTTÖMYYS ei selitäkään edellä kuvattuja asenteita.

Jos jollain on fobiaa käärmeisiin, hämähäkkeihin, viruksiin, susiin tai tuliaseisiin, hän ei mahda näiden herättämille tunnereaktioille mitään.

Varsinkin jos hän katsoo toimivansa oman yhteisönsä parhaaksi, suojelevansa muita siltä mitä on keksinyt itse pelätä.

Jos jollain on fobiaa käärmeisiin, hämähäkkeihin, viruksiin, susiin tai tuliaseisiin, hän ei mahda näiden herättämille tunnereaktioille mitään.

Siksi varsinkin politiikassa tarvitsemme nyt rohkeampia päättäjiä, jotka voittavat pelkonsa, eivätkä lähde keulimaan julkisuudessa heti kun vastapuolen edustaja tekee tai sanoo jotain typerää.

Kansanedustaja Vornanen ei kuulunut eduskunnan eräkerhoon, mutta hänen törttöilynsä jälkeen moni halusi silti kieltää metsästäviltä kansanedustajilta heidän vuosikausia käyttämänsä eräkerhon asesäilytystilat.

Se on ymmärrettävää, koska tällaista ehdottamalla tuntee tehneensä edes jotain katuturvallisuuden parantamiseksi. Pienellä harkinnalla olisi ehkä huomannut, että kielto ei olisi vaikuttanut Vornasen ääliömäiseen käytökseen mitenkään.

SILTI JUURI NYT tarvitsemme myös ampumaharrastajilta vastaantulohaluja ja toisten pelkojen huomioimista – vaikka ne pelot tuntuisivatkin heistä turhilta.

Eikö kansanedustajan kulukorvauksilla saa ostettua pääkaupunkiasuntoonsa aseturvakaappia?

Eduskunnan jokaisen metsästäjän pitää kysyä itseltään, onko aseiden tilapäinen säilyttäminen työpaikalla sellainen henkilöstöetu, josta ei voi luopua?

Eikö kansanedustajan kulukorvauksilla saa ostettua pääkaupunkiasuntoonsa aseturvakaappia, joka varmasti täyttää nykyiset säilytysmääräykset?

Eikä ole keneltäkään pois, että nykyisen tilkkutäkkimäisen aselainsäädäntömme puutteet käydään vielä kertaalleen läpi, ja korjataan aserekisteristä menneisyyden outoudet kuten ikuiset suojeluaseluvat. Sekä lasketaan Suomen aseiden todellinen määrä vähentämällä luvuista päällekkäisten rinnakkais- ja aseenosalupien tuomat kirjanpitovirheet.

Päivi Räsäsen (kd) ehdotus metsästyksen promillerajaksi on myös varteenotettava ajatus perinteiden nykyaikaistamiseksi.

Aseluvan omistajien ikäkausitarkastuksillekin olisi tarvetta, sillä vaaditaanhan sellaisia ajokortinkin haltijoille.

Joka tapauksessa: jos nyt päättäjämme käyttäytyisivät tämän Vornas-rikostapauksen jälkiselvittelyissä aikuismaisesti, ilman pelkoja, uhriutumista tai vastaavasti ilman poliittisten irtopisteiden keruuta, se voi luoda edellytyksiä myös monille tuleville muiden aiheiden ongelmanratkaisuille.

 

Kirjoittaja on Demokraatin vastaava päätoimittaja, joka harrastaa metsästystä sekä SRA-ammuntaa eikä silti vihaa bongaamiaan suurpetoja.

 

*) Juttua muokattu klo 13:57. Jokamiehenoikeus, nyk. jokaisenoikeus ei ole samaa kuin metsästysoikeus. Mutta Pohjoismaissa on sen peruina yksityisillä ihmisillä paljon vapauksia liikkua valtionkin mailla ja metsissä, ja ostaa niistä väliaikaisia metsästysoikeuksia.

AVAINSANAT

Sepittäminen ei ole yleinen journalismin ongelma – isompi pulma on alan sokeus omille virheille

Toimittajat pöyristyvät yksittäisistä median väärinkäytöksistä, mutta emme uskalla tai halua katsoa objektiivisesti omien työpaikkojemme pysyvämpiä vinoutuneita tapoja.

Journalismin tekijöitä on viime päivät puhuttanut kaunokirjallisesta tenhostaan palkittu reportaasitoimittaja, joka paljasti sepittäneensä Aamulehden kehuttuihin juttuihinsa keksittyjä haastatteluita ja olemattomia ihmisiä.

Alamme ihmiset kauhistuivat skandaalista. Ennenkuulumatonta! Ei tätä olisi voinut arvata! Pois tuo hylkiö meidän joukostamme!

Pöyristyksen määrä johtunee joidenkin tekojen häikäilemättömyydestä, tarkoituksellisesta lukijoille valehtelemisesta. Ei paljon auta kirjoittajan selittää, että sepittämiset on tehty kerronnan mehukkuuden lisäämiseksi – ne ovat yksiselitteisesti väärin ja pilaavat koko alamme mainetta.

Arvelen silti, että sepitteellisyys ei kuitenkaan ole tämän hetken journalismin pahin ongelma, koska siitä todennäköisesti jää aina lopulta kiinni.

PALJON enemmän ja pitkäkestoisemmin median luotettavuutta nakertavat journalistiset etiikan rajojen venyttämiset, jotka tehdään harmaalla alueella.

Niistä jaetaan lähinnä tyylittömyyspisteitä – ja niitäkin alan sisäisenä perimätietona, ei ikinä julkisesti.

Jokainen pitempään töitä tehnyt journalisti tuntee tai tietää jonkun kollegan, joka toimii työssään välillä kyseenalaisesti – ja saa sen lisäksi tai siitä huolimatta mainetta ja suitsutusta, sekä vapaat kädet määrätä omista työtehtävistään klikkihittien ja skuuppien toivossa.

ITSEKIN tiedän palkitun seurapiiritoimittajan, joka otti elämäntehtäväkseen kaverijulkkiksiensa maineen varjelun, ja kaunisteli näiden toimintaa lukijoilleen vuosikaudet.

Tiedän myös palkitun politiikan toimittajan, joka tarinallistaa juttujaan yhden lähteen varassa ja luo vauhdikkaita päätelmäketjuja, jotka voisivat pitää paikkansa – ja toisinaan tuurilla pitävätkin, koska hyvä tarina tuppaa toteuttamaan itsensä. Jos juttujen johtopäätöksiä pitää oikoa, se tehdään verkossa jälkeenpäin vaivihkaa ja anteeksipyytelemättä.

Hyvä tarina tuppaa toteuttamaan itsensä.

Tiedän eräänkin palkitun taloustoimittajan, joka jätti kertomatta että hänen vakiolähteensä, “nimettömänä pysyttelevä yritysvaikuttaja”, pysytteli nimettömänä siksi että hänellä oli takanaan monta konkurssia ja veropetosta, jotka olisivat vieneet puheilta todistusvoimaa. Toinen vakiolähde oli ministeriään inhonnut korkea virkamies, jonka lauseita toimittaja otti omiin nimiinsä muka puolueettomina analyyseina.

Tiedän palkitun ulkomaantoimittajan, joka yksin tekemillään reissuilla Kaakkois-Aasiassa loi haastateltaville hiukan merkittävämpiä identiteettejä kokemusasiantuntijoina. Tai todennäköisesti sai heidät analysoimaan alueensa tilannetta kummasti aina toimittajan kaipaamalla tavalla.

Tiedän myös toimituksen palkittua johtoa, joka katsoi palkitun tähtitoimittajansa epäeettisiä työtapoja ja jopa nuorten kesätoimittajien käpälöintiä sormiensa läpi.

Tätä käytöstä kyseenalaistaneille johto muistutti, että hahmo oli yksi instituution brändinimistä. Muistinko mainita kaikki ne palkinnot, joita hän oli toimitukseen tuonut?

KAIKKI edellämainituista ihmisistä eivät ole enää työelämässä tai journalismin palveluksessa. Tapahtumistakin on vuosia.

Jos joku heistä kärähtäisi nyt Aamulehti-gaten kaltaisista teoista, varmasti moni kollega muistaisi nämä aiemmatkin ja pienemmät synnit.

Ja julistaisi (vähän kuten minä nyt) huomanneensa jo vuosia sitten, miten kollega oli läpeensä kelvoton ihminen ja alalle häpeäksi JA KYLLÄHÄN ME KAIKKI TIEDETTIIN.

Unohtaisimme vain, miksi emme sanoneet näistä takavuosina mitään. En minäkään uskaltanut tai tohtinut.

ONKIN aika tekopyhää syyllistää nyt esimerkiksi Aamulehden rivitoimittajia ja välijohtoa siitä, etteivät nämä avanneet suutaan aiemmin, vaikka huomasivatkin palkitun kollegan töissä outouksia.

Täytyisi olla aika kovanaamainen yksilö, että uskaltaisi mennä puhumaan toimituksen johdolle epäilyjään työkaverista, jonka työn jälkeä pomot kilvan ylistävät. Todennäköisesti vastauksena olisi tullut tyrmäys, ehkä moitteetkin tähtihahmon panettelusta.

Koska viimeksi olet itse ääneen kyseenalaistanut toimituksesi tai pomojesi eettisesti outoja ratkaisuja?

Jälkiviisailta lynkkaajilta ja sormi pystyssä paheksuvilta, kilpailevien uutismedioiden pomoilta voisikin nyt kysyä vilpittömästi: etkö ole ikinä huomannut omassa toimituksessasi samanlaisia puolinäkymättömiä tähtikultteja, joita itse olet pönkittänyt?

Entäpä sinä, Aamulehti-toimittajan palkintojen perumista vaativa rivikollega: koska viimeksi olet itse viikkokokouksessa ääneen kyseenalaistanut toimituksesi tai pomojesi eettisesti outoja ratkaisuja?

Jos vastaat, ettei sellaisia ole ikinä ollut, onnittelen lämpimästi.

AINA JA KAIKESSA oikein toimivia työyhteisöjä on journalisteillakin harvassa – lähinnä unelmissa.

Useimmiten sellaisen väittäminen on…. niin, juuri samanlaista todellisuuden sepittämistä kuin mistä nyt on Aamulehti-gatessa puhuttu.

Ilman aitoa, avointa itsekritiikkiä alallamme ei ole hyviä tulevaisuudennäkymiä, eikä pelkkä yksittäisen väärintekijän joukkolynkkaaminen auta yleisön luottamuksen palauttamisessa.

AVAINSANAT

Elukka, punikkien susinarttu ja hirtettävä rikkuri – näistä lakkopuheista meidän pitää päästä eroon

Lakkolaisten, rikkurien ja muiden ihmisten solvaamisesta meidän on opittava pois, ennen kuin myrkytämme sielumme.

Lakkokevät on saanut ihmiset taantumaan kielenkäytössään yli sadan vuoden takaisiin tunnelmiin.

Kirjailija Jack London (1876-1916) on mainittu tällä viikolla taas pariinkin kertaan.

Hänen vuoden 1904 vuodatustaan lakkorikkurien syvimmästä olemuksesta on siteerattu ay-ihmisten puheissa ja sosiaalisen median postauksina, muka viattomina kirjallisuuslainoina.

Onhan se väkevää ja paatoksellista tekstiä, vampyyreihin ja kalkkarokäärmeisiin rinnastaminen. Sekä toimintaohjeet, tässä vapaasti suomennettuna:

Kenelläkään miehellä (tai naisella) ei ole oikeutta olla rikkuri niin kauan kuin on olemassa vesilammikko mihin hän voi hukuttaa raatonsa ja kyllin pitkä köysi mihin hirttää itsensä.

LONDONIN aika oli Yhdysvalloissa nopean teollistumisen, ay-järjestäytymisen ja suurten lakkokausien pirstomaa poikkeustilaa. Työnantajat perustivat omia suojajoukkojaan lakkojen murskaamiseksi väkivalloin.

Työttömiä oli sen verran paljon, ettei ollut mitään ongelmaa värvätä heistä rikkureita, aseistettujen lakonmurtajien suojaamana. Lakkovahteja ammuttiin surutta, ja tekijät pääsivät ilman tuomioita.

Samat otteet olivat työntekijäpuolella. Vuosina 1906-1911 muun muassa siltatyöntekijöiden kilta räjäytti noin sadalla työmaalla pommeja, surmaten lukemattomia sivullisia. Se on yhä suurin Yhdysvalloissa koettu terrorismin aalto.

Työntekijäpuoli iski myös väkivaltaisuuksista kirjoittaneeseen mediaan: Los Angeles Times -lehden toimitukseen 1910 tehdyssä pommi-iskussa ja siitä seuranneessa kaasuräjähdyksessä kuoli yli 20 toimittajaa, sata muuta ihmistä vammautui.

Londonin 120 vuoden takaista lyriikkaa soveltaen suomalaisenkin ay-liikkeen omissa julkaisuissa rikkureista on tänä keväänä puhuttu mätinä omenina, konnina, rottina ja elukkoina.

ELÄINVERTAUKSISSA on joku suomalaisiin vetoava tuttu kaiku. Muistattehan Ilmari Kiannon lehtikirjoitukset keväältä 2024… anteeksi, keväältä 1918:

Eikö olisi oikeata tuomiotaktiikkaa ottaa joku prosentti vihollisen toisestakin sukupuolesta – siten siveellisesti vaikuttaakseen näiden kurjiin ammattisisariin?… Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa ovat punakaartilaiset petoja, monet heidän naisistaan susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistelevat.

Jonneille recappina: Ilmari Kianto oli tuon ajan Jari Tervo, verevä mediapersoona ja kohukirjailija. Kun influensseri Iki-Kiantokin lietsoi fanejaan tekemään työväestössä etnistä puhdistusta, ei ihme että kostonhimon henki tarttui moneen.

Mutta se on ihme, että sama henki herää aiheuttamiensa hautojen yltä taas 106 vuoden jälkeenkin.

Nytkin hallituksen kannattajat huutavat jo sosiaalisen median palstoilla punikkeja kuriin, ay-mafiaa tuomiolle ja kapinoitsijoita montun reunalle.

Miten pitkään suomalaisten keskinäinen kunnioitus ja inhimillisyys säilyvät?

Usein tätä suunsoittoa perustellaan molemminpuolisilla perinteillä: rasvakourien ay-meininki vaan on reipassuista ja kovat puheet kuuluvat arkeen, kuin tappelut jääkiekkoon.

Samaa puolustelua käyttävät myös oikeistopopulistit: perussuomalaisen puolueenkin perinteisiin kuuluu räväkkä kieli ja kansanomaisuudella ylpeily.

En kovin usein kiroile, mutta molemmat perustelut ovat suoraan sanottuna perseestä.

Siteeraisinko nyt Urho Kekkosta, joka tunsi sekä Jack Londonin tuotannon että kansalaissodan kauhut?

SAATANAN TUNARIT. Te raukkamaiset suunpieksijät ja uhossanne vastuuttomat vihanlietsojat, molemmin puolin lakkorintamaa. Ja me, jotka olemme sietäneet tätä räyhäämistä vaikenemalla.

Jos alamme nimitellä toisiamme yli sadan vuoden takaisilla nimityksillä – joiden taustasta harva oikeasti tietää hevon helvettiä – miten pitkään suomalaisten keskinäinen kunnioitus ja inhimillisyys säilyvät?

Mitä voitamme liioittelulla ja kanssaihmisten solvaamisella?

On totta, että tässä lakkokeväässä kamppaillaan isoista asioista. Ihmisten toimeentulosta, oikeudesta hyvinvointiin ja mielenilmauksiin, Suomen talouden suunnasta.

Silti sekä ay-liike, työnantajat että hallitus pyrkivät tekemään Suomesta omasta mielestään parempaa ja vahvempaa maata.

Tavoitteissa ja toteutusmalleissa on isoja eroja ja ristiriitaisuuksia, kuten aina ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä.

KIISTOISTA huolimatta te olette IHMISIÄ, ette rottia, omenia tai konnia, tapettavia punikkeja tai hirtettäviä kätyreitä.

Suomalaisella on oikeus toimia vakaumuksensa mukaisesti: mennä lakkoon epäreiluja hallituspäätöksiä vastaan. Tai halutessaan tukea reilua työnantajafirmaa saapumalla töihin työnseisauksen aikana.

Kumpaakin toimijaa voi moittia siitä päätöksestä, mutta ei ikinä ihmisarvoa loukaten tai työyhteisöstä eristäen, työpaikkakiusaten.

Jos olisin teologi, minulla olisi suuri kiusaus heittää nyt sekä Jarkko Elorannan, Mikael Pentikäisen, Jyri Häkämiehen että Petteri Orpon nimissä esiintyviä törkyturpia mahdollisimman painavalla ja teräväkulmaisella Raamatulla:

Te kyykäärmeitten sikiöt, kuinka te saattaisitte hyvää puhua, kun itse olette pahoja? Sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Paitsi ettei Matteuksen evankeliumin (luku 13, jae 34) siteeraaminenkaan olisi tässä yhteydessä oikein, ei edes pääsiäisaikana.

Autuaampia ovat nyt ne ay-liikkeen, hallituksen ja työnantajien edustajat, jotka nousevat omalla esimerkillään tätä solvaamista ja räyhäämistä vastaan.

Teitä toivoisin näkeväni ja kuulevani nyt mahdollisimman äkkiä.

 

AVAINSANAT

Mitä yhteistä on Lapinlahden salametsästäjillä ja Emma-gaalan kokaiininenillä? Vasikoinnin vaikeus

Poliisi esitteli vuosina 2019-2022 Pohjois-Savossa tehtyjen metsästysrikosten tutkintamateriaalia maaliskuun alussa.

On meiltä kaupunkilaisilta tekopyhää moittia savolaisia siitä, miksi kukaan heistä ei käräyttänyt paikallisia salametsästäjiä poliisille. Emmehän käräytä Emma-gaalassa kokaiinia vetäviä idoleitammekaan.

Pohjois-Savon Lapinlahdella on jäänyt kiinni Suomen toistaiseksi suurin salametsästysrinki, joka on toiminut poikkeuksellisen törkeästi. Rauhoitettuja ja uhanalaisia eläimiä on tapettu huvin vuoksi, pedoista on otettu nahat muistoksi, raatoja on säilytetty pakastimissa.

Yleensä salametsästykseen liittyy taloudellisen hyödyn tavoittelu. Karhunlihaa myydään pimeästi etelän luksusravintoloille, hirviä taas pieniin lihajalostamoihin.

Nyt Lapinlahdella kaikkia vuosina 2019-2022 laittomasti tapettuja eläimiä ei ole edes käytetty ruuaksi. Motiivina näyttää olleen joku muu: petoviha, huvitteluntarve, eläinrääkkäyshimo.

Jokaisella kymmenistä epäillyistä on varmasti mielestään hyvä syy sille, miksi ovat ajaneet susien perässä moottorikelkoilla tai ampuneet joutsenia pelloille.

Oikeasti kannansäätelyyn vetoaminen tai selitys “otin oikeuden omiin käsiini” ovat paskapuhetta, kaunistelua rikokseen ryhtymiselle.

ELÄINRÄÄKKÄYS sai jatkua vuosien ajan. 9000 asukkaan kunnassa hyvin moni tietää ja tuntee ainakin jonkun nyt kiinni jääneistä salametsästäjistä tai heidän perheenjäsenistään. Silti näistä ei kerrottu etukäteen poliisille.

Kaupunkilaisena on valtavan helppo leimata Lapinlahti eräänlaiseksi Syvä joki -henkiseksi takametsäksi, jossa hampaattomat paikalliset soittelevat banjoa kuistillaan ja ammuskelevat kaikkea mikä liikkuu.
Näin ei kuitenkaan ole.

Lapinlahti on aktiivinen kunta, joka tunnetaan muun muassa vireästä taidetoiminnastaan, yhteisvastuun hengestä, takavuosina myös körttiläisyydestä. Metsästysasioista vastaava maatalousministeri Sari Essayah (kd) on paikallinen kunnanvaltuutettu. Alue ei ole mitään umpiperää, sieltä on hyvät yhteydet lähiseudun isompiin kaupunkeihin.

Miksi sitten yhteisvastuu ei toiminut, eivätkä edes aktiiviset ja fiksut kuntalaiset tehneet mitään salametsästyksen pysäyttämiseksi?

SYY ON SAMA, kuin miksi helmikuussa Espoossa musiikkialan Emma-gaalan vieraat tai henkilökunta eivät ilmoittaneet poliisille juhlaväen kokaiininkiskomisesta.

Ilta-Sanomat uutisoi torstaina, että sen Metro-Areenan gaalavessoista ottamista näytteistä oli paljastunut huomattavan paljon jäämiä kovista luksushuumeista.

Moni vessoissa käynyt luultavasti huomasi mitä siellä touhuttiin, mutta kertoiko kukaan poliisille tästä veristä ammattirikollisuutta ylläpitävästä toiminnasta? Luultavasti ei.

Kuten Lapinlahdella, tämäkin huvittelu tiedetään laittomaksi, sitä ei välttämättä pidetä kehuttavana – mutta koska se ei aiheuta itselle suoranaista vaaraa tai haittaa, siitä ei “vasikoida”.

Koska lait ja määräykset koetaan vanhentuneeksi, ihminen nyt vain ottaa metsästys- tai päihdekäyttöoikeuden omiin käsiinsä.

Emma-gaalan järjestäjätkin pahoittelivat nyt huumelöytöjä ihan samalla tavalla korvat luimussa kuin Lapinlahden metsästysseuralaiset tai kuntapäättäjät salatappoja. Kyllä ei ole hyväksyttävää tämmöinen.

Mutta koska lait ja määräykset koetaan vanhentuneiksi, ihminen nyt vain ottaa metsästys- tai päihdekäyttöoikeuden omiin käsiinsä, selitellään.

Sitäpaitsi Emma-gaala on vastuullinen juhla, sehän selvitti muun muassa oman hiilijalanjälkensä. Metsästäjätkin ovat vastuullisia, he ruokkivat riistaa ja pitävät yllä suomalaisten ainutlaatuista luontosuhdetta.

PIENELLÄ paikkakunnalla metsästysseurojen keskellä asuva ihminen on tässä hyvin samanlaisessa tilanteessa kuin viihdealan ammattilainen.

Vasikointi polttaisi välit työkavereihin, näiden perheisiin ja lapsiin, ja siitä saisi vasikan maineen – vaikka kuinka toimisi oikein ja lain kirjaimen mukaisesti.

Eikä tämä nyt ole rikoksena niin vakavaa, sanoo nenää valkaiseva stadilaismuusikko yhtä tosissaan kuin koiraansa suojeleva, sutta ampuva savolainen metsästäjäkin.

Kumpikin todennäköisesti paheksuu sosiaalisessa mediassa toistensa toimintaa, kieltäytyen ymmärtämästä miksi joku voi vähätellä kovien huumeiden kauppaan liittyviä moraalisia ongelmia tai eläinten oikeutta elämään.

Molemmat kokevat, että oikeusjärjestelmämme kohtelee väärin heidän haluamaansa elämäntapaa.

Ja molemmat inhoaisivat vielä enemmän naapuriaan tai kollegaansa, joka puhuisi asiasta poliisille.

AVAINSANAT

Miksi ennustin oikein Alexander Stubbin vaalituloksen – ja erehdyin surkeasti kaikessa muussa

Näissä presidentinvaaleissa olisi voittanut vain Alexander Stubbin kaltainen ehdokas – melkeinpä puolueesta huolimatta.

Viime lokakuussa päätoimittajayhdistyksen kokousillallisella aloimme veikkailla tulevien presidentinvaalien tulosta. Ennustin kollegoille, että Alexander Stubb saa vajaat 52 prosenttia äänistä, ja voittaa kakkoskierroksen “ehkä parinsadan tuhannen äänen erolla” toiseen finalistiin.

(Lopullinen tuloshan oli Stubbin hyväksi 51,6 prosenttia. Hän sai runsaat 98800 ääntä enemmän kuin Pekka Haavisto.)

Haavisto oli saanut tuolloin syksyllä mielipidemittauksissa 28 prosentin kannatuksen, ja Stubb paljon pienempiä, 17-20 prosentin lukuja. Eri kyselyjen perusteella Olli Rehnin (kesk.) piti yltää kolmanneksi 14 prosentilla, ja kansanliikkeen ehdokkaalle Mika Aaltolalle luvattiin 10 prosenttia äänistä.

Vähän aiemmin elokuussa, Stubbin ilmoittaessa halukkuudestaan vaaleihin, arvelin vielä – koska kaikki vastaehdokkaat eivät olleet selvillä – että hän yltäisi 53 prosenttiin. Etenkin joidenkin oikeistosiiven kokoomuslaisten tuntui olevan vaikea uskoa ennustettani.

En ole kovin usein oikeassa näissä vaaliveikkauksissani.

Se, missä olin nyt täydellisen väärässä, oli Mika Aaltolan ja Jussi Halla-ahon (ps.) ykköskierroksen kannatuskehitys.

Aaltola teki arvostettavan palveluksen demokratialle lähtemällä pystymetsästä kisaamaan isojen puoluekoneistojen kanssa. Luulin, että puoluesuhmurointiin kyllästyneet ihmiset palkitsisivat hänet 17-18 prosentin äänisaaliilla. (Se olisi ollut täysin ansaittua.)

En osannut arvata Halla-ahon nousua protestiäänestäjien suosikiksi, ja epäonnistuin taas kerran surkeasti yrittäessäni ennakoida perussuomalaisuuden logiikkaa.

En kyllä tajunnut sitäkään, miksi niin moni alkoi tammikuun lopulla kuvitella Suomen vastustetuimpiin poliitikkoihin kuuluvan Halla-ahon voivan päästä kakkoskierrokselle. Tämä vaikutti täysin turhalta pelolta – tai toiveelta – kuten se sitten olikin.

SDP:n Jutta Urpilaiselle povasin toiveikkaana tai velvollisuudentunnosta seitsemän prosentin äänisaalista eli lähes kaksinkertaista lukua toteutumaan nähden.

MIHIN arvioni Stubbin voittoisuudesta perustui? Luotin jonkin verran lähipiirini someasiantuntijoiden tekemiin trendinhaisteluihin, mutta vielä enemmän ajan henkeen ja Stubbin vuoden 2022 toimintaan.

EU-instituutin professori Stubb oli Ukraina-hyökkäyksen keväänä alkanut esiintyä maailmalla poikkeuksellisen ahkerasti. Hän selitti väsymättä kansainväliselle medialle Suomen asemaa, puolustustahtoa ja asenteita, tehden sen kielitaitoisesti, tarkkanäköisesti ja hauskasti, yleensä kolmella pointilla ja joskus ilman.

Yhdessä Sauli Niinistön ja pääministeri Sanna Marinin (sd) virallisten esiintymisten ja onelinerien kanssa tästä kolmikosta tuli 2022 eräänlainen epäsäätyinen “modernin Suomen puolustusratkaisujen” dream team. He uudistivat ja edustivat kukin tahollaan maabrändiämme hämmästyttävän paljon.

Laskin että sotakevään noste kantaa Alexander Stubbia riittävästi kakkoskierrokselle asti.

Näistä edellämainituista vain Stubb oli 2023 enää tarjolla valtion keulakuvan rooliin. Siksi laskin, että sotakevään noste kantaa Alexander Stubbia riittävästi kakkoskierrokselle asti. Siis jos hän välttää kampanjassaan liian spontaaniuden tuomat poliittiset virheet, sammakkolausahdukset.

Alexander Stubbin suosio ei syntynyt yhteiskunnan oikeistolaistumisesta tai koventumisesta, oikeastaan päinvastoin. Jos katsotaan ulkomaisia verrokkeja, Stubb istuisi monilta näkemyksiltään hyvin esimerkiksi Keir Starmerin ja Rachel Reevesin uudistaman brittien työväenpuolueen riveihin.

Tämän tietävät ne puhdasoppiset Suomen oikeistolaiset, jotka olisivat halunneet kokoomuksen ehdokkaaksi Antti Häkkäsen. Vastaehdokkaiden spontaani halaaminen ja vasemmistolaistenkin kehuminen eivät olleet heille miellyttävää seurattavaa.

Vaalikampanjaan se kuitenkin toi inhimillisyyttä ja urheiluhenkeä.

VALINTAA ei lopulta ratkaissut edes vaalikassojen koko tai kampanjakoneistojen kovuus. Olisi itse asiassa hyvin alentavaa väittää, että suomalainen äänestää sitä ehdokasta, jonka mainoksia näkee eniten.

Molemmat finaaliehdokkaat saivat kerättyä ja käyttivät kampanjoihinsa miljoonia euroja ja laskuttamattomia talkootyötunteja. Molempien tukijoukoissa oli Suomen parhaita markkinoinnin ammattilaisia.

Yksi – mielestäni hyvä – piirre vaaleissa oli kellokkaiden vähäinen merkitys. Pekka Haaviston tukiryhmässä oli suuri joukko arvostettuja kulttuurivaikuttajia, hienoja tieteen, taiteen ja tutkimuksen edustajia, kokeneita poliitikkoja. Heistä huolimatta moni tavis jätti äänestämättä Haavistoa.

Vastaavasti Alexander Stubbilla oli tukenaan Teemu Selänne, jonka luolamiesmäiset möläytyksetkään eivät ihme kyllä vieroittaneet kaikkia äänestäjiä.

NÄISSÄ vaaleissa kansalaisilla oli täsmätarve. He halusivat presidentikseen avaramielisen, päivänpolitiikasta kynsilleen saaneen ja nöyrtymään opetelleen ihmisen, jonka ei tarvitse pelätä munaavan Suomea maailmalla.

Pekka Haavistolla oli paljon samoja tarvittavia ominaisuuksia, mutta lopulta joku uutuudenviehätyksen tarve, tai iän ja energisyyden erot saattoivat kallistaa vaa’an Stubbin hyväksi.

Tässä combossa Alexander Stubbin puoluekanta jäi lopulta sivuseikaksi. Hänet saatettiin valita presidentiksi kokoomuksen jäsenyydestä huolimatta, ihan omana itsenään. Presidentti-instituution kannalta tämä jos mikä on hieno asia.

AVAINSANAT

Tämä ehdokas ohjaa presidentinvaalien keskustelua – koska muut antavat hänen tehdä niin

Näkyvyydellä mitattuna Jussi Halla-aho (ps) johtaa tällä hetkellä presidentinvaalikamppailua ylivoimaisesti – koska me mediassa olemme taas menneet halpaan.

Mitä presidenttiehdokkaat ovat viime viikkoina sanoneet, mitä merkittäviä – presidentin toimivaltuuksiin kuuluvia – poliittisia avauksia ja ehdotuksia olemme heiltä kuulleet?

Niinpä. Ei tule juuri mitään mieleen.

Sen sijaan olemme lukeneet, miten korruptoitunut ja mätä Yleisradio on pantava leikkuriin. Tai että kansanedustajuus ja ministeriys kuuluisi vain syntyperäisille suomalaisille. Vanhoja raiskaustoive-kirjoituksia ei pidä pyytää anteeksi, koska anteeksipyyntökään ei medialle riittäisi. Nuorten rauhantyö kuulostaa samalta kuin kotieläinten rauhantyö.

Mikään näistä Jussi Halla-ahon esillä pitämistä asioista ei suoraan liity presidentin tehtävien hoitamiseen. Oikeastaan olisi aika hyytävää, jos presidentti olisi kostonhimoinen ja pikkumainen ihminen, joka ei virassaan kykenisi nousemaan oman etunsa tai vaikka uutismieltymystensä yläpuolelle.

Silti Halla-ahon eri vaalipaneeleissa ja -haastatteluissa esittelemät räväkät, kansalaismielipidettä jakavat kannanotot pääsevät otsikoihin, joka kerta.

Näillä vaalipuheilla ei pyritä koko kansan presidentiksi, vaan niillä innostetaan perussuomalaisten omaa kannattajakuntaa.

Mestari puhuu MEIDÄN ajamista asioista!

EI IHME, että puhemiehen esimerkki saa puoluetoverit laukalle ja flirttailemaan taas äärioikeiston jargonilla.

Kehitysministeri Ville Tavio sanoi Turun Sanomille, miten päättäjien syntyperäisyysvaatimusten tiukentaminen olisi tarpeen “väestönmuutosprosessin” riskien takia, ja “islamisaatiotakin” pitäisi torjua.

Aika nopeasti unohtui Petteri Orpon (kok) lupaama hallituksen nollatoleranssi rasismille. Vaikka kaikki tietävät, miten “prosessilla” Tavio viitannee vanhaan lempiaiheeseensa, Suojelupoliisinkin mainitsemaan päättömään salaliittoteoriaan väestönvaihdosta.

Reh reh, eihän ministeri sitä vaihto-sanaa käyttänyt, Tavion tukijat vakuuttavat silmää iskien. Eikä ainakaan siinä tarkoituksessa, sanoo ministerikin.

ENNEN presidentinvaalikamppailun alkua moni puolue perusteli oman ehdokkaan asettamista sillä, että menestymistä tärkeämpää on saada näkyvyyttä omalle aatteelleen.

Ehdokas pääsee lukuisiin valtakunnallisiin tilaisuuksiin sekä median ohjelmiin, ja saa muutamassa viikossa puheilleen miljoonayleisön. Tätä mainospaikkaa ei kannata jättää käyttämättä, koska siinä voi pitää esillä puolueelle tärkeitä asioita.

Juuri näin Jussi Halla-aho toimiikin. Hän täyttää mainostilansa ammattimaisen hyvin, koska me mediassa annamme hänen tehdä niin.

Halla-aho ohjaa taitavasti poliittista keskustelua haluamaansa suuntaan.

Hän vastaa kysymyksiin epäolennaisuuksin ja epäsovinnaisuuksilla, eivätkä suorissa lähetyksissä toimittajat jaksa jankuttaa ja kysyä ikäviä asioita uudestaan ja uudestaan. Kello käy, pakko mennä eteenpäin, lähetysaika loppuu.

Samalla Halla-aho ohjaa taitavasti poliittista keskustelua haluamaansa suuntaan. Muut ehdokkaat rientävät pöyristelemään provosointeja tai vastaamaan kysymyksiin niistä, ja toistavat samalla perussuomalaisten teesejä.

KYYNIKKO voisi epäillä, että Halla-ahon ylivoima johtuu myös siitä, ettei muilla ehdokkailla ole senkään vertaa sanottavaa.

Kenelläkään ei ole ollut esittää mitään sellaista ratkaisevaa irtiottoa tai persoonallista repäisyä, joka erottaisi ehdokkaiden presidenttiydet toisistaan.

Optimisti lohduttautuu sillä, että tämä kertoo siitäkin, miten Halla-ahoa lukuun ottamatta kaikki kärkiehdokkaat olisivat presidentteinä aika varmoja valintoja. Tasaisia, osaavia, päivänpolitiikan loanheiton ulkopuolella olevia asiapirkkoja ja -penttejä.

Silti me, politiikan seuraajat ja äänestäjät, ansaitsisimme paljon parempaa vaalikamppailua, parempaa debattia ja parempia ulostuloja, jopa riskinottoa kannanotoissa.

Mieluiten heti, eikä vasta äänestysviikolla.

 

Juttua muokattu klo 15:29. Lisätty linkki Ville Tavion X-postaukseen väestönvaihto-sanasta, sekä uutinen “kotieläinten rauhantyöstä”.

AVAINSANAT